Miltä lapsettomuus tuntuu?

Tiesitkö, että 13.5. vietettiin lapsettomien lauantaita? Päivä on tarkoituksella lauantaina juuri ennen äitienpäivää. Äitienpäivä on monelle vuoden kamalin päivä. Se on ollut minullekin. Syvälle minuunkin on tallentuneet ne tunteet, mitä tunsin ennen ja jälkeen äitienpäivän. Olisin halunnut painua maan sisään koko toukokuun ajaksi. Oloa pahensi kaikki äitiyden jumalointi ja ihannointi ja oletus siitä, että kaikista naisista tulee joskus äitejä. Inhotti puhuminen siitä, kuinka rakkautta, vastuuta, huolta ja montaa muuta tunnetta ymmärtäisi vasta äitiyden myötä. Ymmärrät sitten kun olet äiti.


Mutta tiedättekö mitä? Äitiys ei ole se ymmärryksen avain, minä sitä mainostetaan. Ei ainakaan ole ollut minulle. Lapsettomanakin tunsin pakahduttavaa rakkautta ja sydäntä särkevää huolta. Äitiys ei ole muuttanut minua paljoa, tehnyt minusta enempää naista tai tehnyt minusta parempaa ihmistä. En ymmärrä, vaikka olen äiti.

Tahaton lapsettomuus kohtaa joka viidettä pariskuntaa
Tahaton lapsettomuus kohtaa joka viidettä pariskuntaa

Se, että saan viettää nykyisin äitienpäivää, tuntuu hurjalta etuoikeudelta. Tuntuu lähes väärältä saada juhlia ja seurata meidän pienen kasvua, kun olen koko ajan tietoinen siitä, että joku jää tästä kokemuksesta paitsi tahtomattaan. Joku joutuu tälläkin hetkellä käydä läpi rankkoja hoitoja tai adoptioprosessia ilman takeita lapsesta. Hoidot eivät toimi kaikilla, eikä adoptioprosessi pääty kaikilla lapsen saantiin. 

Ei ole kauaa, kun minulta kyseltiin: Koska teille tulee vauva? Kuinkas kauan teidän häistä on aikaa? Ulospäin minusta näkyi vain automaattinen hymy, pienen mietintätaukon jälkeen vastaus minulle riittää hoitolapset, ei nyt vielä hetkeen tai jotain muuta.

Päässä ja kropassa tapahtui paljon muuta. Ensin tuntui siltä, että koko sielu rypistyy pieneksi. Tuntui, että irtaannun omasta kropastani, epäkelvosta joka ei pysty lasta kantamaan, ja koko tilanteesta. Mietin, että miksi ja mitä voin vastata, jottei tule jatkokysymyksiä tai neuvoja. Kurkkua kuristi ja ahdisti. Joskus olin vihainen, yleensä vain katkera. Silti yritin näyttää luotevalta ja hymyillä, vaikkei sanaa tulisi suusta. Yritin keksiä muuta puhuttavaa tai tekosyyn lähteä paikalta. Jälkikäteen mietin tilannetta enemmän tai vähemmän. Usein esimerkiksi iloiset juhlat päättyivät katkeriin kyyneliin kotimatkalla. 

Kestämistä oli psyykkisesti, mutta usean vuoden hormonihoidot olivat myös kropalle raskaita. Oksettava olo ja päänsäryt tulivat tutuiksi. Lääkärin vastaanotot, neulat ja ruiskut sekä yhden punaisen viivan tuijottaminen tulivat surullisen tutuiksi. Apteekkiin kului satoja euroja samalla, kun sairaslomia piti selitellä työpaikalla. Turvonneen vatsan kanssa inhotti liikkua, koska moni tuttu tuijotti tavatessa ensimmäiseksi minun napaani. Olinhan ollut juuri sopivan aikaa naimisissa ja olihan meillä hyvä aika perheen perustamiselle.

Haluan kertoa, että lapsettomuudesta voi selvitä, vaikkei ihan kokonaisena. Selviytyä voi monella tavalla. Haluan antaa toivoa lapsettomuutta kokevalle, mutta haluan myös antaa tietoa niille, jotka eivät lapsettomuutta koe. Pyydän, että sinäkin muistaisit, että on erittäin todennäköistä, että joku lähipiirissäsi kärsii tahattomasta lapsettomuudesta. Lapsettomuudesta kertominen on monelle erittäin vaikeaa, varsinkin jos lapsettomuus ei ole oma valinta. 

Teksti & Kuva: Maria Kojola / Nyt heti- blogi*
@simpukkary